Luovuudesta ja kehollisuudesta työkaluja yhteisen suunnan löytämiseksi

Seurasin, kun ystäväni joutui hyökkäyksen kohteeksi sosiaalisen median alustalla, jossa sanoista tuli aseita presuppositioiden ja ironian keinoin. Epäsuorilla viittauksilla ystäväni luonnetta, intentioita ja oikeutta puhua lytättiin suuren viestivyöryn kautta.

Tunsin kehossani raskautta ja tuntui kuin vajoaisin juoksuhiekkaan. Mielessäni pyöri turhautuneita kysymyksiä. Miksi vieläkin? Miksi jatkuvasti? Mitä meille on tapahtunut?

Työstin samaan aikaan tätä blogia aiheesta, johon suhtaudun intohimoisesti: miten keskellä polarisaatiota voimme alkaa löytää yhteistä ihmisyyttä? Uskon, että, jotta voimme olla ratkaisemassa meidän olemassaoloamme uhkaavia kriisejä ja tekemässä perustavanlaatuisia muutoksia elämäämme, meidän pitää pystyä työskennellä yhdessä ja löytää tapoja kommunikoida. 

En saanut kirjoitettua. Blokki kirjoittamiselle oli kuin terävähampainen hirviö, joka irvisti ivallisesti jokaisen somelynkkauksen jälkeen ja pilkkasi minua naiiviksi. 

Hirviö sanoi, että mikään ei muuttuisi, koska polarisaatio on niin monen ongelman seurausta. Olemme menettäneet yhteyden toisiimme ja keskustelun siirtyminen ei-kehollisille somealustoille estää meitä aistimasta toisiamme ja heikentää empatiakykyämme. 

Meidän pelkojamme manipuloidaan somealustoilla huomiomme sieppaamiseksi. Meistä on tullut reaktiivisia ja todellisuutemme ovat eriytyneet. Kriisit pelottavat, ja on turvallisempaa tunkeutua syvemmälle kapean identiteetin todellisuustunneliin vihaamaan absoluuttisesti naapuritunnelin tyyppiä. 

Lisäksi pro-kasvuideologia on luikerrellut myös yksilöiden elämään ja aiheuttaa jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Kaiken osiin pilkkomisen tarve on redusoinut myös ihmisen kompleksisesta organismista hashtagin kokoiseksi.

Sen sijaan, että ihmisyytemme saisi olla muuttuva, kasvava, elävä, virtaava ja toisiimme liittyvä, se on jotain paikalleen sementoitunutta – kokonaisuus konseptuaalisia palikoita, jotka voi nasevasti ilmaista seminaarin esittelykierroksella ja työhaastattelussa. 

Kannoin kaikkea tätä ja katselin hirviön virnuilua, kun seisoin juna-aseman laiturilla. Yritin tuntea kehollisesti, mitä haluan kirjoittaa. Laitoin silmäni kiinni ja aistin vastaantulevia ihmisiä. Keskittyessäni pystyin tuntea, milloin joku on lähellä. Kuulin askelia, matkalaukun rullat, haistoin hajuveden, kuulin keskustelua. Avasin silmät ja hymyilin. Joku hymyili takaisin. Päätin nähdä joukon asiantuntijoita siitä, millaista on elää kriisiytyneessä maailmassa. Vastaantulevissa oli varmasti eri äänestyskäyttäytymistä, erilaisia viholliskuvia, erilaiset somekuplat, mutta junasta ulos tulevat matkustajat kävelivät laiturilla kaikki samaan suuntaan.

Ihminen on kompleksinen organismi ja ihmisyhteisöt vielä kompleksisempia. Kompleksisia organismeja ei voi muuttaa korjaamalla vain yhtä osaa vaan uppoamalla ymmärtämään sen kompleksisuutta. Hymyilin hirviötä päin ja valitsin ryhtyä tutkimaan. Ottaa käyttöjärjestelmäksi rakkauden ja katsoa, miten se muuttaisi perspektiiviä.

Entä jos nollasummapelin sijaan näkisimme toisemme osana samaa joukkuetta, joka yhdessä yrittää vastata elämää uhkaaviin kriiseihin? Entä jos yrittäisimme aina nähdä lähimmäisemme, kanssaihmisemme ja sometoverimme parhaassa mahdollisessa valossa? Entä jos käyttäisimme supervoimaamme, empatiaa, yrittämällä kuvitella, millaista on olla hän, jonka kanssa olemme tekemisissä?

Rakkaus käyttöjärjestelmänä ohjaa myös olemaan enemmän niin kuin lapsi: luova, leikkisä, empaattinen ja heittäytyvä. Siskoni lapsi leikki naapurin lapsen kanssa hupsua pyykkäriä. Kumpikaan ei varmaan ihan tarkalleen tiennyt, mikä on pyykkäri, mutta se ei estänyt heittäytymästä kokeilemaan, millaista olisi olla hän. 

Olemme kunnianhimoinen kielellinen olio, jolla on taito sanottaa omaa merkityksellisyyden kokemustamme ja hienosäätää sanoja vastaamaan kehollista kokemustamme tai tunteitamme. Pystymme tulkkaamaan omaa sisäistä maailmaamme yrityksen ja erehdyksen kautta toiselle sellaiseen sanalliseen muotoon, joka tuntuu johtavan parempaan yhteyden kokemiseen. Erityisyyttämme ei ole osata keksiä sana vain jollekin konkreettiselle kuin vaikka "pöytä", vaan onnistua tavoittamaan sanoilla myös abstrakteja asioita, kuten rakkaus, ja ulottua sillä tavalla toista ihmistä kohti.

Rakkaus käyttöjärjestelmänä tuo myös kehon keskiöön. Neurotieteilijä Daniel Siegel puhuu siitä, että mieli on aivot ja keho. Tunnemme kehossamme paljon. Siegel puhuu myötävärähtelystä, potentiaalistamme parantaa hermoverkostojemme kykyä aistia toinen ihminen. Vastavuoroisuus on osa ihmisyyttämme, kunhan alamme nähdä sen taas todellisena osana itseämme. 

Kokemukseni juna-asemalla muistutti kyvystäni aistia toinen ihminen lähelläni. Hirviö kulkee yhä mukanani, mutta uskallan haastaa sitä enemmän. Meidän heimorajojen ja identiteettipoteroiden väliin jäävä tila on huomisen potentiaali. Kyky zoomata konseptiin ja siitä pois, ja tiedostaa, että ne olivat vain konsepteja. Kehollisuuden ja ei-tietämisen uudelleenlöytäminen auttaa meitä hämmennyksen sietämisessä. Ei tarvitse olla selviä rajoja tai valmiita vastauksia. Olemme kompleksisia ja mysteereitä myös itsellemme. Myötätunto keskeneräisyydelle on myös vastaukseni hirviölle. Kaikki haasteet ovat totta, mutta… En osaa vastata kaikkeen, mutta…  Voimme kehittää älyllistä nöyryyttä ja hämmennyksen sietokykyä löytämällä luovuutta ja leikkiä.

Avasin silmäni juna-asemalla ja valitsin käyttöjärjestelmäksi rakkauden. Asemalaituri oli täynnä erilaisia, mutta yhtä lailla empatiaan kykeneviä olioita kävelemässä samaan suuntaan. Kaikki olemme kriisiytyneen maailman asiantuntijoita. Meillä on erilaiset selviytymisstrategiat, mutta on silti mahdollista kävellä yhdessä samaan suuntaan.